Lauantaina 3.3. olin Siuntiossa hakemassa uutta intoa ja ideoita Chilin ja miksei Otonkin kanssa puuhasteluun. Siellä oli Kari Vepsän koulutus hevosten käsittelystä. Oli ihan mielettömän hyvä koulutus, mut se ainakin sai vakuutettua siitä, että tietää, mitä on tekemässä ja siitä, että tuo metodi oikeasti toimii aika hyvin. Sehän perustuu vain hevosen omaan kieleen.
Kihisin innosta päästä kokeilemaan sitä Chilin kanssa heti, mutta eilen en millään ehtinyt, kun oli ihan pakko hakea aamupäivällä heinää ja sit vielä ajaa lantaa. Perusasiat ensiksi, hevosten on huomattavan huono olla, jos ei ole syötävää ja paskassa pitää seistä. Paskassa seisomisesta tulikin mieleeni ihan pieni hassu juttu. Tommi tässä yksi päivä jutteli, että hän niin ihmetteli, miten ihmeessä hevoset sontivat sellaista ihan tasaista lantamattoa tuonne tarhan kulmaan, kun toki hän nyt on hevosen sontaa nähnyt, sehän on sellaisia isoja papanoita, mutta tuolla tarhan kulmassa se on ihan pientä hitua. Ihme juttu. No, selitys oli kyllä tullut hänellekin sitten ihan tosi pian. Saman olin itsekin huomannut monena päivänä. Meidän hevostarhasta voisi tehdä kuvauspaikan Daphne du Maurierin novellin ja Alfred Hitchcockin elokuvan uudelleenfilmatisoinnille. Hepat syövät kauraa, kauraa menee jonkin verran kokonaisena hepan suoliston läpi ja päätyy lantaan (mistä tuli mieleeni aina yhtä hupaisa erään entisaikojen näyttelykoiran nimi Aimo Caccacasa) ja siksipä kymmenet ja sadat naakat ovat ottaneet hevostarhamme laskeutumispaikakseen ja lounasravintolakseen. Ne levittävät lantakasat hienonhienoksi kakkapuruksi, mikä ei minua ainakaan haittaa yhtään, koska kasat häviävät ennätysvauhtia, eikä mun tarvitse siivota tarhaa ollenkaan niin usein. Mulla on keväällä aivan minimaalinen työ tarhan siivouksessa, jos tämä jatkuu. Se ei haittaa siitäkään syystä, että pihaton ja pihattotarhan siivoamisessa onkin sitten ihan megalomaaninen työ. No, ittepä olen heppoja ottanut.
Syy, miksi hepat muuten eivät nyt ole pihatossa ja metsätarhassa vaan tallissa ja pikkutarhassa, ns. alatarhassa on siinä, että Otto sai ujutettua päänsä sähkölankojen väliin ja kun se sai sitten tällin ehkä korvaansa tai muuhun herkkään paikkaan, se kiskaisi päänsä ylös ja lähti juoksemaan karkuun ja veti mukanaan puolen tusinaa tolppia. Niitähän ei nyt talvella saa takaisin mitenkään, joten hepat on nyt sit alatallissa, kunnes maa sulaa sen verran, että saa tolpat taas pihaton eteen. Metsätarhaan ilman pihattomahdollisuutta ne pääsevät heti, kun pihaton vesiputki sulaa, etten joudu kantamaan vettä metsätarhaan sisältä asti, vaan saan kantaa sitä pihatosta. No, en mä niitä kauan raaski pikkutarhassa pitää, joten voi olla, että pääsevät jo aiemminkin, kunhan saan sinne jonkinlaisen väylän tampattua. Nyt siihen on pihaton katolta tullut lunta niin paljon, että siitä on vaikea taluttaa hevoset.
Joo, nyt pitää taas hetki keskittyä muihin asioihin, nimittäin työntekoon ja ihan kohta syömiseen.

Sitten kerrotaas vähän lisää, jotain positiivisempaa. Tai no eka asia nyt ei vielä ole positiivista, vaan suuren harmituksen aihe. Tammaa ei vieläkään ole opetettu ajolle, aikaa kuluu ihan hukkaan, enkä tykkää, että hieno nuori hevonen on vain tarhassa. Mutta kun en sitä yksin voi opettaa, se on ihan selvä, turvalliseen opettamiseen tarvitaan joko vähintään 3 ihmistä tai sitten sellainen ammattilainen, joka todella osaa hommansa. En tiedä sitten, tarvitseeko hänkin apulaisia. Mutta joka tapauksessa olen päättänyt nyt, että heti, kun vain paikka vapautuu joltakulta sellaiselta valmentajalta, johon luotan, Chili lähtee ajo-opetukseen ja alkuvalmennukseen. Uskoisin, että se menee Forssaan tai Treelle. Haluan sen sellaiselle, joka sitä ei turhia mätki, mutta kuitenkaan en salli, että hevonen saa yhtään jyrätä ihmistä. Pian sille pitäisi kyllä se paikka saada, ettei ehdi kasvaa ihan mahdottomaksi.

Mieluiten laittaisin sen sellaiselle, joka voisi ottaa sen taas syksyllä uudestaan, kun itse en vauvan takia voi ajaa hetkeen. Juu, meille tulee karvaton vauva, aikamoinen yllätys, mutta äärimmäisen iloinen yllätys kuitenkin.

Oi ja voi. Hävettää, kun en ole mitään kirjoitellut tänne. Onneksi kuitenkin kaikki on melko hyvin ja ainakin nyt hiukan selkeämpää taas, kun on jotain päätöksiäkin saanut tehtyä. Chili voi mainiosti, tulee Oton kanssa hyvin toimeen, vaikka Otto onkin selkeä pomo ja hätyyttelee tyttöstä välillä vähän ympäri tarhaa. Suurimman osan ajasta ne notkuvat vierekkäin, mutta välillä Otolle iskee diktaattorin vallanhimo ja se osoittaa edes itselleen, kuinka kova jätkä se on, kun se saa pöllyttää pikkulikkaa ja ajaa sen pois heinäkasoilta. Sit kierretään hetki tarhaa ympäri ja sit taas asetutaan syömään.Tytön kanssa on opeteltu muutamia perussääntöjä, kuten että karsinasta tai tarhasta ei tulla ulos ilman lupaa. Siinä olikin aluksi hiukkasen työtä ja on hiukan väännetty asiasta, yksi vahinkokin saatiin aikaan, onneksi mitään ei loppujen lopuksi sattunut, mutta säikähtää ehdin perinpohjaisesti. Opetin tyttöstä ensimmäistä tai toista kertaa niin, että karsinan ovi oli auki ja tyttö sisällä. Aina, kun se yritti tunkea ulos, komensin sen takaisin. No, pari kertaa tyttö tottelikin, mutta sitten se päätti kokeilla, mitä tapahtuu, jos hän vain kävelee ylitseni ulos karsinasta. Näin tapahtui, tyttö jyräsi röyhkeästi, työnsi minut edellään hittoon ja survoi karsinasta ulos. Se ei päässyt ulos ulko-ovesta, joten se lähti heinähalliin sivuovesta. (Tai siinä ei ole enää ovea Tuiskun kanssa vuosia sitten sattuneen tapaturman takia, tamma irrotti oven saranoiltaan, kun rynni siitä läpi koiraa säikähdettyään, nyt siinä on vain paikka, ovensuu.)
Tamma käveli heinähalliin rauhallisesti ja lompsi suoraan tutkimaan peräseinää, missä normaalisti on heinää, mutta nyt valitettavasti heinäpaalien määrä oli niin pieni, että yli puolet heinille varatusta tilasta oli tyhjänä. Muuten mitään ei olisikaan päässyt sattumaan. Heinien alla on kuormalavoja ja niiden päälle Chili kiipesi. Se sai etusensa sujautettua kuormalavan lautojen välistä ja sillä hetkellä ajattelin, että no niin, siinä katkesi etunen. Yritin päästä irrottamaan jalkaa, mutta kun tamma huomasi, että jalka on jumissa, se hyppäsi pystyyn. Tottakai, luonnollinen reaktio. No, jalka ei irronnut satimesta vielä eka pompulla ja mä hätäännyin ihan tosissani jo, vaikka yritin kyllä peittää sen hevoselta ja rauhoittelin sitä vain ja yritin päästä jalkaan kiinni. Se ei taaskaan onnistunut, koska tamma loikkasi taas pystyyn ja kiersi tällä kertaa sivulle, takaisin talliinpäin loikkansa, mutta onneksi tällä toisella hypyllä koipi ehkä sen sivuliikkeen ansiosta irtosi. Talutin tamman karsinaansa, tutkin jalat, niissä ei näkynyt mitään, talutin tamman ulos, kävelytin, ravuutin, ei ontunut. Vieläkään en uskaltanut hengittää, mutta kun seuraavien päivienkään aikana ei ilmennyt mitään, niin uskalsin itkeä helpotuksesta, selvisimme isolla säikähdyksellä.
Karsinastapoistumistreenit jatkuivat seuraavana päivänä taas entistä suuremmalla tarmolla ja nyt, viikkoja tapahtuman jälkeen tamma toimii siinä hienosti. En mä siihen vielä ainakaan vuoteen luota, että se siellä oikeasti pysyy, mutta tällä hetkellä toimii hienosti.

Heipä hei kaikki.

Chili on vihdoin kotona ja elämä hymyilee. Sain likan kotiin vihdoin lauantaina. Kävin naapurini kanssa hakemassa tytön ja se osoitti heti taas suurta älykkyyttään ja sanoinkuvaamatonta selväpäisyyttään. Tyttö oli kuin vanha tekijä, meni koppiin kuin unelma, matkusti nätisti, tuli alas ja meni tarhaan kuin olisi kotiinsa tullut, tosin olinhan mä toki sille kertonut, että niin se tulikin. Fiksu tyttö!
Oton kanssa olivat heti ensitapaamisella kuin kaksi kolmekymppistä ruunaa, ei mitään vinkumisia, kiljumisia tai pörhistelyjä, kävelivät peräkkäin tarhassa ja etsivät havuja hangen alta. Yön olivat varmuuden vuoksi sisällä tallissa, mutta seuraavan yön olivat jo pihalla.

Lauantaina päivällä kävin katsomassa heppoja ja pelästyin kauheasti, kun Otto oli yksin tarhan etuosassa ja Chiliä ei näkynyt missään, mutta kun juoksin paniikissa tarhalle ja etsin Chilin, niin plikkahan oli yksinään itsekseen mennyt tutustumaan pihattoon sisälle ja jäänyt sinne, kun siellä oli syötävää. Hauska likka ja rohkea.

Illalla laitoin valjaat selkään ja seisoskeltiin hallissa hetki. Kuolaimia tyttö ihmetteli kovasti, massutti ja lussutti, mutta kaiken se ottaa kyllä niin rauhallisesti ja kuin iso, vanha, viisas heppa konsanaan.
Tuon kanssa tulee olemaan niin mukava touhuta, kun se on niin fiksu ja kaikki on sen kanssa niin semmoista sujuvaa. En jaksa uskoa, että sen kanssa tulee mitään ihan ylitsepääsemättömiä ongelmia, kun se on niin valtavan selväpäinen ja kiltti ja fiksu.

Kun nyt vain joka päivä touhuaa sen kanssa kaikkea sellaista, mitä nyt yksin uskaltaa, ennen kuin S. ja M. ehtivät auttamaan siinä ajolle opettamisessa. Pitää katsoa porukalla yhdessä joku sopiva viikko tässä lähiaikoina, että saa lyhyellä ajalla sille monta opetuskertaa nelistään, niin on turvallisempaa, kun on riittävästi apukäsiä.
Semmoinen haaveilija se kyllä on syödessään, että mulla oli täysi työ tänään pitää Otto pois Chilin ruokakipolta, kun Ode oli jo syönyt omansa ja Chipu vielä massutteli omaansa kaikessa rauhassa. Välillä C. katseli maisemia ja unohti kokonaan ruokansa. Jossain tilanteissa ja asioisa talli on kyllä helpompi, kun pollet on omissa kopeissaan ja sillä hyvä, mutta kyllä mä olen niin tyytyväinen tähän ratkaisuun, että on mahdollisuus molempiin. Talli on myös täysin kylmä, eli kylmään siitä ei helpotusta ole, vaikka talliin siirtäisikin, mutta Chililläkin näyttää olevan sellainen turkki, ettei ihan heti palele. S:llakin on melko viileä talli, mutta Chili tuntui siellä vähän jopa hikoavan, kun sillä tuota turkkia on. S. tuumasikin, että C on varmaan ihan onnessaan, kun saa olla ulkona koko ajan.

Nyt muutaman päivän kotona oltuaan C on jo oppinut, että aamuin illoin kannattaa tulla pihatolle, kun kuulee mun huutelevan, sillä ruokaa olisi tarjolla. Tänä aamuna jouduin vähän nappasemaan Chiliä turvalle, kun se alkoi tunkea väkisin sisälle rehuvarastoon, kun tein polleille aamupalaa. Ei se nappaisu mitään auttanut, vaan sisällehän se elukka tuli. Rehuvarastoon ei oikein hyvin hevonen tai edes hevosen lapsi, edes oikein suloinen sellainen mahdu, joten kiitin taas Chiliä sen poskettomasta rauhallisuudesta, kun se ei hätäillyt minnekään, kun siirtelin tikkaita ja vaikka mitä rojua, että sain hepan käännettyä ympäri ja annettua sille lähdöt takaisin ulos odottamaan ruokaansa. Vähän se otti nokkiinsa, kun sitä olin komentanut, eikä antanut sylitellä ja silitellä sitä sen syödessä, mutta eiköhän se iltapäiväksi ole jo asian unohtanut. Toivotaan niin.

On se hieno! Ja rakas jo nyt!

Jen

Heipä hei taas.

Juu, ei ole likka kotona vieläkään. Lauantaina sonnustauduimme matkaan kuin mikäkin metsän pariskunta Juicen Tarzanin kalsarit -rallista. Meidän ei tosin tarvinnut mennä Kilimanjarolle asti löytääksemme metrin lunta, sen verran nyt oli missä kohti tahansa pihatiellämme. Edellisenä yönä T oli tehnyt huikean työn auratessaan koko läänin tai ainakin ranchin pihan lumesta, jota olikin tuiskuttanut kiitettävästi isoiksi kinoksiksi. T-parka pääsi sisälle vasta kahden jälkeen aamuyöllä, mutta piha oli kyllä hieno ja siisti siinä vaiheessa. Toki aamulla oli taas uudet kinokset, mutta vähemmän työtä kuitenkin kuin edellisenä iltana.

No, ei muuta kuin Hojotin S:n pihaan ja traikkua sen perään. S oli yrittänyt aiemmin aamulla kiskoa koppia liikkeelle ja epäonnistumisen seurauksena hermostunut autolleen (Volvo V70, eli ei mikään ihan turha kapistus) ja pahoinpidellyt sen hyödyttömänä vempeleenä, kun ei yhtä koppia saa liikkeelle. Hojo kyllä veti kopin kiltisti tielle, mutta kumman raskas se kuitenkin oli. Syyksi siihen paljastui kyllä pian jäätyneet jarrut. Noin tunti myöhemmin luovuttaessamme tältä päivältä neljästä pyörästä pyöri yksi. Voi olla, että Hojo olisi kopin vaikka vetänytkin kotiin, mutta se ei olisi tehnyt kopille kovin hyvää, joten jätimme hepanhaun suosiolla sillä kertaa siihen. Soittelimme ympäri kylää varakoppia, mutta joko ne olivat jäässä myös tai täynnä puita. Seuraavalle päivälle olisi iltapäiväksi järjestynyt koppi, mutta minä olin luvannut olla laulamassa Viialan kirkossa Entisten nuorten Majataloillan Housebandissa, joten hepanhaku siirtyi jälleen.

Näillä näkymin Chili Myksytin saapuu ranch Leppäselle huomenaamulla, vaikka olenkin itse töissä. Pakko se on kuitenkin kotiin saada. Huomenna S ehtisi tuoda sen, jos T on kotona, eikä töissä. Pikkuisen on vielä auki tämä asia, mutta näillä näkymin näin tehdään. Vannotin T:a, että kuvaa mulle koko tutustumisprosessin videolle, mä haluan nähdä, kun mun kullanpalat tapaa toisensa. Otolla takuulla leviää pää, kun se on ollut 1,5 kuukautta yksin ja nyt saa kaverin. Haluan kuitenkin, että Myksy saa tulla valoisalla kotiin ja niin, että täällä on joku kotona, JOS kaverukset päättävät vaikka tulla aidoista läpi. Tällä pakkasella tuo sähkö ei kulje kovin häävisti, eilen puristin lankaa näppieni välissä (ok, oli mulla rukkaset, mutta silti) ja tunsin just sähkön kulun, eli ei se häävi tälli totisesti ole, ihan sama kun ottaisi pistokkeen seinästä. Harmi toisaalta, että purettiin lankkuaidat pois, vaikka siistimpihän tuo tietty nyt on, kuin niiden miljoonaan kertaan korjattujen suttuisten aitojen kanssa, mutta olisi kuitenkin turvallisempi olo, jos ne lankkuaidat siinä olisivat. Toisaalta siksihän ne purettiin, kun Tuisku ei kunnioittanut lankkuaitaa, vaan hajotti sitä ihan ilokseen. Se nimenomaan tarvitsi sähkölangan eikä voinut edes harkita pysyvänsä lankkuaidan takana riippumatta siitä, oliko siinä sähkölankakin. Jos aitana oli lankku, se kutsui Tuiskua vastustamattoman seireenilaulun tavoin hajotuspuuhiin. Hajota ja hallitse! Siinä Tuiskulaisen motto lankkuaitojen suhteen.

Valjaat ostin, käyn ne huomenna hakemassa. Rintaremmi puuttuu, se pitänee tilata netistä tai muuten kysellä, mistä saa ostettua PG-rintaremmin, PG-valjaat kun nyt ostin tyttösen päälle. Hih. Täähän alkaa hiljalleen tuntua siltä, että joskus pääsee oikeasti töihinkin tai siis harjoittelemaan likan kanssa, kun hiljalleen alkaa kamaa kertyä ja on jotain toivoa saada likka huomenna kotiinkin. Tänään olenkin tutustunut varsan ajo-opetukseen teoriatasolla lisää, olen muutenkin viime aikoina lukenut silmät kierossa kaiken, mitä olen käsiini saanut varsan ajo-opetuksesta, erilaisista varusteista, rehuista, kerrannut ravikilpailusääntöjä (pikkuisen aikaista, joo, myönnän...), kengityksestä ja kavioiden ja jalkojen huollosta, treenauksesta jne jne jne.

Nyt pitäisi taas hetkeksi orientoitua tekemään sitä, mistä mulle maksetaan, eli kansanomaisesti paiskia vähän töitä.

Jen, odottaa Chiliä korvat lommollaan

Hei taas!
Paljon on vettä virrannut Tarpianjoessa, Saigon-joessa ja muissakin joissa, joissa vesi virtailee sen jälkeen, kun olen viimeksi kirjoittanut.

Nyt olen vihdoin kotona ja tavannut Chilin muutaman kerran. Kolme kertaa, jos tarkkoja ollaan. Chili on juuri niin hurmaava kuin kuvitella saatoin. Se on kiltti, rauhallinen, järkevä, kaunis, ihana, suloinen, hurmaava ja kaikki muut positiiviset adjektiivit, mitä laajahkolla sanavarastollani hallitsen, mutten jaksa näin yömyöhällä kirjoittaa. Akkukaan ei loputtomasti kestä ja sähköt ovat poikki, pitää siis säästellä sanoja nyt.

Huomenna haetaan Chili-pikkuinen kotiin. En uskaltanut tuoda noin hienoa hevosta tänne pimeällä, pian olisi katkonut jalkansa tuolla tarhassa pimeässä vieraassa paikassa rymytessään. Meillä on aivan ihana metsätarha, mutta pimeällä siihen tutustuminen ei välttämättä ole se paras ja suositeltavin vaihtoehto. Varsinkin kun tutustuttava on myös siihen toiseen hevoseen, joka on ihan kiitettävän vauhdikas ja reipas luonne noin vapaa-aikanaan. Radallahan kyseinen polle ei koskaan innostunut kulkemaan, joten kirmailkoon nyt sitten vain tarhassa Chilin oppi-isänä tai isoveikkana pikemminkin.

Chili on syötävän suloinen uudessa riimussaan. Punainen sopii likalle hienosti ja alankin etsiä hiljalleen sille punaisia varusteita, kunhan tässä joudan. Kunhan saan ostettua hyvät, leveät treenivaljaat, saadaan aloittaa tytön ajo-opetus. Noilla vanhoilla valjailla alan opettaa heti huomisesta alkaen likkaa ihan vain seisoskelemaan valjaat päällä ja tottumaan siihen, että tuusataan ympärillä. Ne ovat kilpa/hiittimallia, joten ovat turhan kapoiset nuoren ensimmäisiksi valjaiksi, mutta kyllä nekin ilman kärryjä opettamiseen passaavat, ennen kuin joko saan ostettua käytettynä hyvät tai sitten joudan käydä raveissa hevarin autosta hakemassa uuden silakompletin.

Tänään hain rehuja plikalle, että saa sitten päivällispöydän katettua, kun muksu saapuu kotimäelle. Eihän se ole laitaa, että pitäisi nälässä olla. =) Huomenna toivottavasti saapuu myös heinäkuorma. Jos ei saavu, pitää hakea viikonloppuna kopilla tai peräkärryllä viikoksi, ennen kuin tulee isompi kuorma. Nyt on tullut tuota lunta niin samperisti, että tahtoo olla kulkemaan pääseminen vähän hankalaa. Onneksi on tuo maasturi, joka nyt kiipeää vaikka puuhun, mutta kyllä oli mun autolle vähän tiukkaa jo päästä tänään tuon puolimetrisen hangen läpi pihaan ja eka ruokkiin hepat sinne, missä Chili on vielä huomiseen. Pitää huomennakin hakea Chili tuolla maasturilla, ei taida koppi tulla tavallisen henkilöauton perässä tuon hangen läpi yhtään mihinkään. Lunta on tullut ehkä 20cm, mutta tuuli on pöllyttänyt sitä pelloilta niin, että pahimmillaan on tiet hyvinkin reilusti yli puolen metrin tiukan lumivallin alla jossain täysin tietymättömissä. T-raukka tuolla ulkona nyt auraa tietä, että edes löytää sen jostain (ja pääsee huomenna auraamaan uudestaan.) Oikeaa auraajaa ei ole näkynyt, vaikka lunta on tullut kaksi päivää kuin veromätkyjä. Sähkötkin olisivat tervetulleet takaisin.

Chilin kanssa on toistaiseksi puuhailtu vain pientä, kun on oltu toisten nurkissa. Kävin sitä kahtena iltana ja tänään päivällä katsomasssa. Iltaisin olen vain harjaillut sitä ja nostellut kavioita, halaillut, lääppinyt kaikin mahdollisin tavoin ja todennut myös, ettei se pelkää sumutinpulloa. Yritin nimittäin laittaa harjanselvitysainetta ja totesin, ettei pidä mennä pitelemään muiden ihmisten tavaroita, kun tulin sitten melkein myrkyttäneeksi puoli tallia, kun selvitysainepullossa olikin jotain hyönteiskarkoitetta, pikiöljyä tai muuta kuolemalle haisevaa tököttiä. No, eipähän pure ötökät Chiliä tuolla arktisen lumimyrskyn keskellä...

Jep. Akku loppuu, eikä sähköjä näy eikä kuulu. Sähköä sinällään tietty onkin aika usein vaikea kuulla, mutta se tuo tullessaan aika usein kaikenlaista äänten kakofoniaa, joten tätä hiljaisuutta, jonka rikkoo vain läppärin vaimea humina ja näpyttelyn ääni (ja ulkoa kuuluva järjetön tuulen vonkuna), voi hyvin verrata normaaliin "sähkön" ääneen, kun jääkaapit, pakastimet, tietokoneet ja kaikenlaiset koneet hurisevat, sirisevät ja piippailevat.

Mutta nyt siis levolle, kun kerta ei voi enempää Chili-myksyläisestäkään höpötellä.

Nähdään taas!
Jen

Unelmia ja toimistohommia

Näin unta Chilistä. Ei se ensimmäinen kerta ollut, mutta ensimmäisistä kahdesta muistan vain, että näin unta Chilistä. Tässä unessa ajoin Chiliä takaa, mulla oli ohjat ja kävelin kotitietämme Chilin perässä, S. talutti suupielestä. Olin niin ylpeä hienosti käyttäytyvästä varsastani, että olin pakahtua siihen riemun ja pohjattoman ylpeyden tunteeseen.

Juuri ennen reissuun lähtöä näin muuten kans niin uskomattoman mahtavan unen, että se pitänee joskus toteuttaa, kun se tuntui niin mahtavalta unessa. Näin unta, että ajoin (jonkun vieraan ihmisen) lv-tammaa startissa ja se voitti! Eikä se edes ollut se paras asia siinä unessa eikä pääasia, että se voitti, vaan se tunne, kun ajoin siellä. Kyllä mun pitää joskus päästä ajamaan itse raveihin, siksihän mä aikoinaan korttikurssille meninkin, mutta siellä alkoi hirvittää ja hautasin koko ajatuksen, varsinkin, kun omista hevosista ei radalle ollut ja ajattelin, että niin kauan kuin ne elävät, ei mulla starttaria tule olemaan. No, nyt ei se ajatus tunnu enää niin kaukaiselta, että joskus itsellä olisi starttari. Vaikka ensisijaisesti Chili tulee aina olemaan ystävä ja sitten vasta mitään muuta. Mä en koskaan halua menettää sitä piirrettä itsessäni, että hevonen, tai mikä tahansa eläin on tärkeä ihan itsessään ja sen tärkein tehtävä on olla mun ystäväni ja perheenjäseneni ja sitten vasta tulee se, jos hepalla vielä voi tehdäkin jotain, mikä saattaa olla mun mielestäni kivaa tai jonka suhteen mulla voi olla jotain kunnianhimoa.

Mä en toki tällä ajatusmaailmalla tule koskaan olemaan menestyvä ammattitreenari, mutta ei ole kyllä tarkoituskaan. Mutta olisihan se ihan sairaan hienoa, jos joku päivä mä olisin tilanteessa, että MUN hevonen juoksee kilpaa raveissa, saisin tutkia yömyöhään kilpailukutsuja ja miettiä, mikä sarja olisi hyvä MUN hevoselleni ja ilmoittaa sen MUN hevoseni sinne kilpailemaan tasavertaisena (tai no, miksei vaikka ylivertaisenakin ;) ) muiden kanssa ja mikäs estää haaveilemasta, että joku päivä ajaisin vaikka itse sitä MUN hevostani. En mä siitä osaa sanoa, uskaltaisinko koskaan, mutta haaveilua ei mikään estä.

Otsikkoni oli Leevien biisistä, joten pitää sen toinenkin puoli jotenkin kattaa. S. lupasi lainata kärryjä opetusvaiheeseen, kunnes voin laittaa omat koppikseni Chilin perään, mutta uudet valjaat ostan, kun vanhat ovat hiitti/kilpamallia ja treeniin on parempi olla leveämmät "tuollaiselle kookkaalle suokille", sanoo S. Siksipä olen katsellut netistä tässä sopivia valjaita ja mistä käyn sitten sellaiset ostamassa. Mietin sopivia värejäkin tässä, minkäköhän väriset varusteet tuolle sopisivat parhaiten? Sinisiä en halua, kun en oikein tykkää sinisestä, mutta ehkä punaiset voisivat olla kivat. Kärryjäkin edelleen katselen puolihuolimattomasti. Pitää katsella, jos sattuu jossain välissä tulemaan sopivat vastaan, niin ei sitten tarvitse hädässä niitä ostaa, kun ne tarvittaisiin heti. Kasvattajakin sanoi, että on sen verran iso tyttö, ettei paljon tarvitse valjaita muiden hevosten jäljiltä pienennellä. Hui, minkäköhän kokoinen hirmu siellä on vastassa? Ei vais, mua niin harmittaa aina, kun suokit on usein nykyään niin valtavan pikkuisia. Chilissä tykästyin kovasti siihen kuvissa, että se näytti suht kookkaalta. Toki, jos siitä tulee ihan valtava, niin se toki sitten hajoaa herkemmin, mutta ollaan varovaisia ja järkeviä sen kanssa. Ja jos siitä ei tule ravuria, niin ei se maailmaa kaada todellakaan. Kunhan ei hajota itseään liian pahasti. Sen pitää elellä mun kanssani vähintään se 20, mieluiten 25-30 vuotta, näin mä olen suunnitellut. Sen vähempään en tyydy, ettäs tiedät, Chili!


Edelleen olen kipeänä, mutta paremmassa kunnossa kuin eilen. Se tosin ei vielä ole ihan riittävän hyvä, kun eilen olin kyllä niin sairas, etten aikuisiällä varmaan koskaan ole ollut. Eilen kävin lääkärissäkin täällä, 39 astetta kuumetta ja pino lääkkeitä. Saas nähdä, kasvaako kolmas korva keskelle otsaa, kun syön noita...

Huomenna olisi alkanut pitkäaikainen haaveeni, laitesukelluskurssi, mutta kävin sen eilen perumassa, kun ei voi kipeänä sukeltaa. Kyllä kirpaisi ja harmitti oikein tosissaan, mutta lohdutin itseäni sillä, että sillä rahalla ostan sitten Chilille kärryt. ;) Niistä on sitten ihan konkreettista, käpisteltävää iloa. =) Kyllä mua oikeasti harmittaa, kun olisihan tuo ollut ihan mieletön kokemus, mutta sellaista se on joskus, elämä. Ja kyllä ilo tuosta hevosesta on niin huikea, että pieni harmitus unohtuu sen chiliän tien. S. kirjoitti mulle maailman ihanimman sähköpostin, jossa totesi lopussa, etten usko, kuinka kiva hevonen mulla on! Hiljalleen alan aavistaa, vaikka S. onkin ihan oikeassa, vaikea on uskoa, että oikeasti sellainen kultakimpale, joksi kaikki sitä kuvailevat, voi oikeasti olla minun!

Annoin miehelleni T:lle tänään kovan ukaasin, että ottaa kuvia mulle Chilistä, kun menee auttelemaan S:a jossain hommassa. Mä haluan edes nähdä, minkä näköinen mun pieni vavvani on nykyään. Sukupostin kuvat ovat loistavia, saihan ne mut rakastumaan tuohon pölliäiseen ihan täysin, mutta ei mulla ole aavistustakaan, minkä näköinen se on nyt, vuotta myöhemmin. Varsat kun kasvavat ja muuttuvat tietenkin tuossa vaiheessa ihan valtavasti, kuten mitkä tahansa lapset. Mutta maailman kaunein ja hienoin se tottakai on edelleen, siitä ei ole epäilystäkään!

Pitäisikin laittaa Tuiskusta, mun entisestä suokkitammastani kuvia Sukupostiin menemään samalla kun laittaa Chilistä jonkun päivityskuvan sitten, kun palaa kotiin. Tuiskusta jouduin luopumaan marraskuun lopussa, kun se ei enää jaksanut itse taistella kesäihottumaa vastaan. Se oli täysin luovuttanut itse, ei se ollut enää sama hevonen, vaan kärsivä hevosraunio. Vielä marraskuussakin kun se oli ihan verillä hankaamisesta, vaikkei öttiäisikään enää ollut ja se vain pysyi rähjäisenä, takkuisena ja laihana, vaikka yritin sitä hoitaa ja lihottaa. Sen kunto romahti kesällä ihan hirveäksi, kun se stressasi sairastamisensa takia niin kauheasti, eikä se tosiaan siitä enää toipunut, vaikka yritin. Tarkoitus oli, että se olisi saanut olla hyvän talven vielä meillä, mutta kun ei sitä hyvää aikaa enää näyttänyt tulevan, niin päästin tamman pois. Parempi Tuiskulle niin. Sen näki jo sen silmistä, että se itse oli jo luovuttanut, mun pieni rakkaani. Olisin toki toivonut saada olla sen kanssa aina, ainakin sen reilun kymmenen vuotta vielä, mutta näin ei valitettavasti käynyt. Sen tamman jälkeen päätin, että jos mulle ikinä enää tulee hevosta, niin ainoa kriteeri sille on, että se on kiltti ja sillä ei ole kesäihottumaa. Eihän Chilistä voi tietää, mitä sen aikuisiälle sille on varattu, mutta ainakaan tällä hetkellä ei ole mitään siihen viittaavaa siinä näkyvissä. Käskin kaikkien kolmen Chiliä katsomassa käyneen kytätä aivan vainoharhaisen tarkasti kaikkia mahdollisia merkkejä, jotka voisivat viitata siihen, eikä kukaan huomannut mitään, joten päätin katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen Chilin osalta, enkä pelkää ja panikoi ja tuskastele ja vainoharhaile sen asian suhteen. Toki, jos tulee, niin tulee, mutta luotan, ettei tule.

Jen, miettii, mitäs tarviketta ja roipetta seuraavaksi alkaisi katsella hepalleen