Näin unta Chilistä. Ei se ensimmäinen kerta ollut, mutta ensimmäisistä kahdesta muistan vain, että näin unta Chilistä. Tässä unessa ajoin Chiliä takaa, mulla oli ohjat ja kävelin kotitietämme Chilin perässä, S. talutti suupielestä. Olin niin ylpeä hienosti käyttäytyvästä varsastani, että olin pakahtua siihen riemun ja pohjattoman ylpeyden tunteeseen.
Juuri ennen reissuun lähtöä näin muuten kans niin uskomattoman mahtavan unen, että se pitänee joskus toteuttaa, kun se tuntui niin mahtavalta unessa. Näin unta, että ajoin (jonkun vieraan ihmisen) lv-tammaa startissa ja se voitti! Eikä se edes ollut se paras asia siinä unessa eikä pääasia, että se voitti, vaan se tunne, kun ajoin siellä. Kyllä mun pitää joskus päästä ajamaan itse raveihin, siksihän mä aikoinaan korttikurssille meninkin, mutta siellä alkoi hirvittää ja hautasin koko ajatuksen, varsinkin, kun omista hevosista ei radalle ollut ja ajattelin, että niin kauan kuin ne elävät, ei mulla starttaria tule olemaan. No, nyt ei se ajatus tunnu enää niin kaukaiselta, että joskus itsellä olisi starttari. Vaikka ensisijaisesti Chili tulee aina olemaan ystävä ja sitten vasta mitään muuta. Mä en koskaan halua menettää sitä piirrettä itsessäni, että hevonen, tai mikä tahansa eläin on tärkeä ihan itsessään ja sen tärkein tehtävä on olla mun ystäväni ja perheenjäseneni ja sitten vasta tulee se, jos hepalla vielä voi tehdäkin jotain, mikä saattaa olla mun mielestäni kivaa tai jonka suhteen mulla voi olla jotain kunnianhimoa.
Mä en toki tällä ajatusmaailmalla tule koskaan olemaan menestyvä ammattitreenari, mutta ei ole kyllä tarkoituskaan. Mutta olisihan se ihan sairaan hienoa, jos joku päivä mä olisin tilanteessa, että MUN hevonen juoksee kilpaa raveissa, saisin tutkia yömyöhään kilpailukutsuja ja miettiä, mikä sarja olisi hyvä MUN hevoselleni ja ilmoittaa sen MUN hevoseni sinne kilpailemaan tasavertaisena (tai no, miksei vaikka ylivertaisenakin ;) ) muiden kanssa ja mikäs estää haaveilemasta, että joku päivä ajaisin vaikka itse sitä MUN hevostani. En mä siitä osaa sanoa, uskaltaisinko koskaan, mutta haaveilua ei mikään estä.
Otsikkoni oli Leevien biisistä, joten pitää sen toinenkin puoli jotenkin kattaa. S. lupasi lainata kärryjä opetusvaiheeseen, kunnes voin laittaa omat koppikseni Chilin perään, mutta uudet valjaat ostan, kun vanhat ovat hiitti/kilpamallia ja treeniin on parempi olla leveämmät "tuollaiselle kookkaalle suokille", sanoo S. Siksipä olen katsellut netistä tässä sopivia valjaita ja mistä käyn sitten sellaiset ostamassa. Mietin sopivia värejäkin tässä, minkäköhän väriset varusteet tuolle sopisivat parhaiten? Sinisiä en halua, kun en oikein tykkää sinisestä, mutta ehkä punaiset voisivat olla kivat. Kärryjäkin edelleen katselen puolihuolimattomasti. Pitää katsella, jos sattuu jossain välissä tulemaan sopivat vastaan, niin ei sitten tarvitse hädässä niitä ostaa, kun ne tarvittaisiin heti. Kasvattajakin sanoi, että on sen verran iso tyttö, ettei paljon tarvitse valjaita muiden hevosten jäljiltä pienennellä. Hui, minkäköhän kokoinen hirmu siellä on vastassa? Ei vais, mua niin harmittaa aina, kun suokit on usein nykyään niin valtavan pikkuisia. Chilissä tykästyin kovasti siihen kuvissa, että se näytti suht kookkaalta. Toki, jos siitä tulee ihan valtava, niin se toki sitten hajoaa herkemmin, mutta ollaan varovaisia ja järkeviä sen kanssa. Ja jos siitä ei tule ravuria, niin ei se maailmaa kaada todellakaan. Kunhan ei hajota itseään liian pahasti. Sen pitää elellä mun kanssani vähintään se 20, mieluiten 25-30 vuotta, näin mä olen suunnitellut. Sen vähempään en tyydy, ettäs tiedät, Chili!
Edelleen olen kipeänä, mutta paremmassa kunnossa kuin eilen. Se tosin ei vielä ole ihan riittävän hyvä, kun eilen olin kyllä niin sairas, etten aikuisiällä varmaan koskaan ole ollut. Eilen kävin lääkärissäkin täällä, 39 astetta kuumetta ja pino lääkkeitä. Saas nähdä, kasvaako kolmas korva keskelle otsaa, kun syön noita...
Huomenna olisi alkanut pitkäaikainen haaveeni, laitesukelluskurssi, mutta kävin sen eilen perumassa, kun ei voi kipeänä sukeltaa. Kyllä kirpaisi ja harmitti oikein tosissaan, mutta lohdutin itseäni sillä, että sillä rahalla ostan sitten Chilille kärryt. ;) Niistä on sitten ihan konkreettista, käpisteltävää iloa. =) Kyllä mua oikeasti harmittaa, kun olisihan tuo ollut ihan mieletön kokemus, mutta sellaista se on joskus, elämä. Ja kyllä ilo tuosta hevosesta on niin huikea, että pieni harmitus unohtuu sen chiliän tien. S. kirjoitti mulle maailman ihanimman sähköpostin, jossa totesi lopussa, etten usko, kuinka kiva hevonen mulla on! Hiljalleen alan aavistaa, vaikka S. onkin ihan oikeassa, vaikea on uskoa, että oikeasti sellainen kultakimpale, joksi kaikki sitä kuvailevat, voi oikeasti olla minun!
Annoin miehelleni T:lle tänään kovan ukaasin, että ottaa kuvia mulle Chilistä, kun menee auttelemaan S:a jossain hommassa. Mä haluan edes nähdä, minkä näköinen mun pieni vavvani on nykyään. Sukupostin kuvat ovat loistavia, saihan ne mut rakastumaan tuohon pölliäiseen ihan täysin, mutta ei mulla ole aavistustakaan, minkä näköinen se on nyt, vuotta myöhemmin. Varsat kun kasvavat ja muuttuvat tietenkin tuossa vaiheessa ihan valtavasti, kuten mitkä tahansa lapset. Mutta maailman kaunein ja hienoin se tottakai on edelleen, siitä ei ole epäilystäkään!
Pitäisikin laittaa Tuiskusta, mun entisestä suokkitammastani kuvia Sukupostiin menemään samalla kun laittaa Chilistä jonkun päivityskuvan sitten, kun palaa kotiin. Tuiskusta jouduin luopumaan marraskuun lopussa, kun se ei enää jaksanut itse taistella kesäihottumaa vastaan. Se oli täysin luovuttanut itse, ei se ollut enää sama hevonen, vaan kärsivä hevosraunio. Vielä marraskuussakin kun se oli ihan verillä hankaamisesta, vaikkei öttiäisikään enää ollut ja se vain pysyi rähjäisenä, takkuisena ja laihana, vaikka yritin sitä hoitaa ja lihottaa. Sen kunto romahti kesällä ihan hirveäksi, kun se stressasi sairastamisensa takia niin kauheasti, eikä se tosiaan siitä enää toipunut, vaikka yritin. Tarkoitus oli, että se olisi saanut olla hyvän talven vielä meillä, mutta kun ei sitä hyvää aikaa enää näyttänyt tulevan, niin päästin tamman pois. Parempi Tuiskulle niin. Sen näki jo sen silmistä, että se itse oli jo luovuttanut, mun pieni rakkaani. Olisin toki toivonut saada olla sen kanssa aina, ainakin sen reilun kymmenen vuotta vielä, mutta näin ei valitettavasti käynyt. Sen tamman jälkeen päätin, että jos mulle ikinä enää tulee hevosta, niin ainoa kriteeri sille on, että se on kiltti ja sillä ei ole kesäihottumaa. Eihän Chilistä voi tietää, mitä sen aikuisiälle sille on varattu, mutta ainakaan tällä hetkellä ei ole mitään siihen viittaavaa siinä näkyvissä. Käskin kaikkien kolmen Chiliä katsomassa käyneen kytätä aivan vainoharhaisen tarkasti kaikkia mahdollisia merkkejä, jotka voisivat viitata siihen, eikä kukaan huomannut mitään, joten päätin katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen Chilin osalta, enkä pelkää ja panikoi ja tuskastele ja vainoharhaile sen asian suhteen. Toki, jos tulee, niin tulee, mutta luotan, ettei tule.
Jen, miettii, mitäs tarviketta ja roipetta seuraavaksi alkaisi katsella hepalleen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti